Kylä, joka lauloi Kalevalan

Kuvittele kylä, jossa iltaisin jokainen tupa muuttui näyttämöksi. Ei kirjaa, ei paperia — vanhan miehen ääni ja kanteleen helinä. Ehkä ajattelet, että eepos vain kirjoitettiin muistiin sanelun mukaan? Mutta miksi silloin kaksi saman kylän runonlaulajaa lauloi saman runon eri tavalla, ja molemmat versiot pidettiin oikeina? Koska runo ei ole teksti. Se syntyy uudestaan joka kerta kun se lauletaan, ja Vuokkiniemen kylä Vienan Karjalassa oli paikka, jossa tämä laulu ei katkennut satoihin vuosiin.

Vuokkiniemi sijaitsee Yläkuittijärven lounaisrannalla, ja kylä on ollut siellä seitsemästoistasataaluvulta asti. Karjalaksi ja suomeksi sitä kutsutaan samalla nimellä, Vuokkiniemi. Tuhatkuusisataa kilometriä Helsingistä itään, sinne saapui vuonna tuhat kahdeksansataa kolmekymmentäneljä suomalainen lääkäri ja kansanrunouden kerääjä Elias Lönnrot. Hän kutsui kylää "laulavaksi Vuokkiniemeksi" — ei liioittelusta, vaan siksi että tuhannesta asukkaasta kymmenet olivat runonlaulajia, ja runoja laulettiin lähes joka talossa.

Lönnrot oli jo useita vuosia kulkenut karjalaiskyliä jalan, laukku selässä, kirjaten muistiin muinaisten laulujen katkelmia. Mutta juuri täällä, erään talonpojan luona, hän löysi sen, mitä oli etsinyt vuosikausia: kokonaisuuden.

Talonpojan nimi oli Arhippa Perttunen. Hän oli yli kuusikymmentävuotias, lähes sokea, ja asui naapurikylässä Latvajärvellä, lähellä Vuokkiniemeä. Lönnrot vietti hänen luonaan kaksi päivää. Perttunen lauloi lakkaamatta, ei irrallisina paloina vaan yhtenäisenä kertomuksena — juonella, sankareilla, tapahtumien kululla. Hän lauloi kerääjälle yli kuusituhatta säettä — enemmän kuin kukaan muu tunnetuista runonlaulajista. Lönnrot kirjoitti muistiin päreen valossa ja myönsi myöhemmin: Perttusen tapa laulaa, hänen kerronnan logiikkansa näytti, miten hajanaisista lauluista voisi koota yhtenäisen eepoksen. Muutama vuosi myöhemmin Lönnrot julkaisi Kalevalan — ja ilman tapaamista Latvajärvellä se olisi voinut jäädä kasaksi irrallisia katkelmia.

Isän työtä jatkoi poika. Miihkali, kuten häntä kylässä kutsuttiin, oppi laulamisen isältään ja tuli niin kuuluisaksi, että kansanrunoudentutkijat kutsuivat häntä pohjan Homerokseksi. Häneltä kirjattiin muistiin vielä noin kolmetuhattaviisisataa säettä. Vuonna tuhat kahdeksansataa yhdeksänkymmentäneljä suomalainen valokuvaaja Into Konrad Inha kuvasi Miihkali Perttusen — nyt haalistuneelle lasilevylle jäi kuva köyryssä seisovasta sokeasta vanhuksesta, kasvot käännettyinä sinne, mistä aurinko nousee Kuittijärven yllä.

Runonlaulajat eivät olleet vain miehiä. Vuokkiniemeen tuli naimisiin Kivijärven kylästä Marina Remsujeva. Runonlaulun hän oppi omalta äidiltään ja naapurikylän tietäjänaiselta. Ennen vallankumousta häntä kirjasivat muistiin suomalaiset kansanrunoudentutkijat, ja vuodesta tuhat yhdeksänsataa kolmekymmentäneljä alkaen jo neuvostoretkikunnat. Remsujevan laulut päätyivät kolmekymmentäneljäosaiseen suomalaisen kansanrunouden kokoelmaan. Vuonna tuhat yhdeksänsataa kolmekymmentäviisi, kun Kalevala täytti sata vuotta, Remsujeva kutsuttiin juhlaan elävänä muistona siitä samasta suullisesta perinteestä, jonka Lönnrot aikoinaan tallensi.

Tämä muuttaa myös itse kysymyksen: kuka on Kalevalan tekijä? Virallisesti Lönnrot, lääkäri ja kielentutkija, joka ompeli hajanaiset laulut yhtenäiseksi juoneksi ja kirjoitti paikoin siirtymät jaksojen välille. Mutta jokainen säe siinä juonessa on jonkun tietyn ihmisen laulama — Perttusen, hänen poikansa, Remsujevan ja kymmenien muiden, joiden nimet ovat säilyneet paljon huonommin.

Kaksikymmentäluku oli katkaista perinteen kokonaan. Neuvostovalta, suomalaismiehitys neljäkymmentäluvun alussa, siirtolaisuudet, venäjänkieliset koulut — runonlaulajakylät hiljenivät yksi toisensa jälkeen. Kahdentuhannenkahdenkymmenenyhden väestönlaskennassa Vuokkiniemessä oli enää noin kolmesataa asukasta — kaksikymmentä vuotta aiemmin heitä oli ollut yli neljäsataa.

Silti kylä ei antautunut. Vuonna tuhat yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyksi Vuokkiniemen vanhan kylän laitaan pystytettiin pronssiveistos Miihkali Perttusesta — se valettiin Suomessa Inhan valokuvan mukaan, sokea laulaja istumassa kivellä, kasvot järveä kohti. Ja vuonna kaksituhattaseitsemäntoista Vuokkiniemi nimettiin virallisesti suomalais-ugrilaisen maailman kulttuuripääkaupungiksi.

Tänäänkin kylässä elää karjalan kieli ja vanhat tavat: Iljanpäivänä siellä yhä kokoonnutaan piiritanssiin, aivan kuten Perttusen aikaan. Eepos on painettu, käännetty puolellesadalle kielelle ja seisoo kirjahyllyillä ympäri maailmaa. Mutta ne säkeet, joista se on koottu, kuuluvat yhä lähes samalla tavalla kuin Lönnrot ne aikoinaan kuuli — jos vain tietää, minne mennä ja ketä kuunnella.

Tämä tarina syntyi yhdestä kysymyksestä. Kysy omasi osoitteessa мой-гид точка онлайн.