Pyterlahden louhos: rapakivi, josta Pietari veistettiin

Virolahdella, Pyterlahden kylän rannassa, on matala kallio, jota paikalliset kutsuvat Hevonniemeksi. Ei näytä miltään erityiseltä: vaaleanpunaista kiveä, joka laskeutuu loivasti mereen. Mutta juuri täältä lähti liikkeelle kivi, joka päätyi vieraan valtakunnan pääkaupungin komeimmalle aukiolle — pylväiksi ja jalustoiksi kaupunkiin, jota rakennettiin suolla, ilman omaa kalliota alla.

Kiveä louhittiin täällä seitsemänkymmentäluvulta lähtien seuraavan puolentoista vuosisadan ajan. Se on rapakiveä — karkearakeista graniittia, jossa on pyöreitä maasälpärakeita, kuin kivettyneitä haulikuulia. Nimi tulee siitä, että kivi rapautuu pintaosistaan helposti: maanviljelijät pitivät sitä huonolaatuisena, koska se murenee sään armoilla. Mutta syvemmällä, veden ja routimisen ulottumattomissa, sama kivi on äärimmäisen kestävää — se säilyy vuosisatoja. Ja siinä oli toinenkin etu: kivi halkeaa luonnostaan vaakasuorien kerrosten mukaan, kuin leivos. Lohkareen sai irti kallionreunasta pelkillä kiiloilla ja vivuilla, ilman ruutia. Itse tieteellinen nimitys "pyterliitti" tulee suoraan kylän nimestä.

Louhoksella työskenteli satoja, parhaimmillaan lähes kaksituhatta kivenveistäjää. Rannalle nousi parakkeja, seppä ja kappelikin. Lähiseudun ruukit tunnettiin urakoitsijoidensa mukaan. Elokuussa vuonna tuhat kahdeksansataakaksikymmentäneljä pelkästään yhdellä ruukilla työskenteli samanaikaisesti kaksisataakuusikymmentäyksi miestä: yksi pylväs oli jo irrotettu kokonaan, kolme muuta irtoamassa, kaksi vasta merkitty. Rautakiilat lyötiin reikiin riviin, ja lopulta koko halkeama juoksi kerralla läpi kiven — tarkkuutta vaativaa työtä, joka nojasi kivimiesten hiljaiseen taitoon lukea kalliota. Karkeasti muotoillut pylväät kierrätettiin veteen ja lastattiin proomuihin, jotka vietiin Suomenlahden yli. Piilossa oleva halkeama saattoi paljastua vasta kesken työn, ja silloin kaikki aloitettiin alusta.

Kuuluisin louhinta tapahtui vuonna tuhat kahdeksansataakolmekymmentä. Arkkitehti Auguste de Montferrand etsi monoliittia muistopylvääseen, ja hän oli huomannut sopivan kallion Pyterlahdesta jo Iisakinkirkon työn aikana. Kalliosta irrotettiin lohkare, joka oli noin kaksikymmentäkuusi metriä pitkä ja lähes kolme ja puoli metriä leveä — suurin ihmisen koskaan louhima yhtenäinen graniittilohkare. Satoja miehiä ohjasi jättiläisen kaatamista vipujen ja hirsiratojen varassa, kunnes se laskeutui hallitusti valmiiksi muotoillulle maapenkalle, ettei se särkyisi pudotessaan. Vasta sitten se veistettiin lopulliseen muotoonsa, paikan päällä, ja kuljetettiin erikseen rakennetulla proomulla, jota kaksi höyrylaivaa hinasi.

Kaksi vuotta myöhemmin pylväs nostettiin pystyyn ja se seisoo paikallaan ilman ainuttakaan kiinnikettä — pelkkä oma paino pitää sitä pystyssä tänäkin päivänä. Pyterlahdesta ja lähialueiden louhoksilta vietiin kaikkiaan arviolta jopa kolme miljoonaa tonnia graniittia: siitä on veistetty sata kaksitoista pylvästä, rantakatujen laatoitusta ja lukuisia patsasjalustoja.

Louhinta jatkui aina vuoteen tuhat yhdeksänsataaseitsemäntoista asti — ja päättyi silloin yhtäkkiä, samalla kun valtakunta, jolle kiveä oli louhittu, lakkasi olemasta. Nykyään entisen louhoksen paikalla on hiljainen ulkoilmamuseo: kiilojen jättämiä uurteita kalliossa, jäänteitä radasta, jota pitkin lohkareet vieritettiin rantaan, ja lahti, joka huuhtoo kiveä yhtä rauhallisesti kuin silloinkin. Jos katsoo tarkkaan, kallion pinnasta voi vieläkin erottaa jäljen siitä samasta monoliitista, joka kaadettiin täällä maahan, jotta se kahden vuoden kuluttua nousisi pystyyn toisella rannalla.

Tämä tarina syntyi yhdestä kysymyksestä. Kysy omasi osoitteessa мой-гид точка онлайн.