Kivi joka jaksaa lämmittää koko päivän

Kuvittele uuni, jota lämmitetään aamulla kahden tunnin ajan — ja se pitää lämpöä koko päivän, iltaan asti. Ei patteri, ei kattila, vaan pelkkä kivi. Voisi luulla, että kyse on jostain harvinaisesta mineraalista, kaukaa tuodusta. Todellisuudessa kyseessä on tavallinen suomalainen kivi, joka on maannut kaksi tuhatta miljoonaa vuotta Pohjois-Karjalan maaperässä ja odottanut vuoroaan.

Kivestä käytetään nimeä vuolukivi — nimi tulee siitä, että sitä on helppo vuolla, veistää ihan tavallisella veitsellä. Kivi syntyy syvällä maankuoressa, siellä missä muinaiset karelidivuoret ovat aikanaan puristuneet ja sulaneet valtavan paineen alla. Talkki, kloriitti ja magnesiitti ovat sulautuneet tiiviiksi vihreänharmaaksi massaksi — pehmeäksi kuin veistäjän veitsi vaatii, ja silti kestäväksi kuin vuosisatoja seisseet uuninholvit todistavat.

Suurin esiintymä sijaitsee Nunnanlahdessa, Juuassa, Pohjois-Karjalassa. Maasto tuntuu kuin luodulta juuri tätä varten: kivikerrokset nousevat lähelle pintaa, louhokset ovat matalia, kivi irtoaa kerroksittain kuin kirjan sivuja.

Teollinen louhinta alkoi vuonna tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkolme, kun perustettiin yhtiö nimeltä Finska Täljstens. Perustajien joukossa oli geologi Benjamin Frosterus ja kreivi Carl Mannerheim. Suomi kuului tuolloin Venäjän keisarikuntaan, ja kivi kulki tilauksina rajan molemmin puolin — rajan, jota ei vielä ollut olemassa nykyisessä muodossaan.

Samasta kivestä veistettiin vuosisadan alussa verhouksia ja takkoja taloihin, joita suunnittelivat Eliel Saarinen, Armas Lindgren ja Herman Gesellius — arkkitehdit, jotka pian loisivat suomalaisen kansallisromantiikan tyylin. Takat levisivät Helsingin huviloihin, ja muoti vihertävälle kivelle kesti vuosikymmeniä.

Sama kivilaji — talkkiliuske — tunnettiin myös rajan toisella puolella, Venäjän Karjalassa, jo Pietari Suuren aikaan: siitä tehtiin tehtaiden uunien pohjia, sillä kivi kestää tulta eikä halkeile kuumuudessa. Sama geologinen vyöhyke, sama kivilaji — kaksi naapurikansaa käyttivät sitä kumpikin omalla tavallaan, tuntematta juuri toisiaan.

Kaksikymmenluvun uusi aika oli viedä kiven perikatoon. Sähkö ja patterit tulivat, ja muoti kiviuuneille hiipui. Kuudenkymmenluvulla Juuan louhos suljettiin — näytti lopulliselta.

Yksi mies käänsi suunnan. Vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäyhdeksän yrittäjä Reijo Vauhkonen osti pysäytetyn yhtiön, ja vuotta myöhemmin hän yhdessä poikansa Heikin kanssa käynnisti tuotannon uudelleen. Näin syntyi Tulikivi — nimi joka tarkoittaa juuri sitä, mitä lupaa. He panostivat johonkin, mikä tuntui menneisyydeltä: uuneihin, jotka eivät kuluta sähköä vaan varastoivat päivän lämmön ja luovuttavat sen hitaasti yön aikana.

Panostus kannatti. Vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä Tulikivi listautui pörssiin, ja vuonna kaksituhattaneljä geologit löysivät samasta Juuasta uuden, suuren esiintymän — vanha louhos oli paljastanut vain osan varannosta. Nykyään Suomen alueella on suurin osa Euroopan tunnetuista vuolukivivaroista, ja lähes kaikki tämä kivi tulee juuri täältä, Juuan seudulta.

Kiven salaisuus on yksinkertainen, eikä siinä ole mitään kemian ihmettä. Vuolukivellä on poikkeuksellisen suuri lämmönvarauskyky ja pieni lämpölaajeneminen — se imee itseensä valtavasti lämpöä ja luovuttaa sen tasaisesti, ilman halkeamia. Pieni, noin tonnin painoinen uuni pitää talon lämpimänä jopa kahdeksantoista tuntia viimeisten halkojen palamisesta. Raskaampi, yli kahden ja puolen tonnin uuni — vuorokauden verran, jopa enemmän.

Näin syntyy yllättävä lopputulos: mitä vähemmän lämmityksessä on elektroniikkaa ja monimutkaisia koneita, sitä enemmän siinä on tarkkaa laskentaa. Juuan kivi ei tuota lämpöä — se osaa vain kärsivällisesti odottaa sitä.

Tällainen jakso syntyy parissa minuutissa: anna aihe, muusta huolehdin minä. мой-гид точка онлайн.