Sama käsi Suomenlahden molemmin puolin

Kuvittele Turku. Sanomalehtitalo keskellä kaupunkia, lasia ja betonia, ei yhtään turhaa yksityiskohtaa. Ja nyt kuvittele sama käsi, sama piirtäjä, joka samaan aikaan suunnittelee toista rakennusta rajan taakse, Viipuriin. Kirjaston, jonka katossa on pyöreitä ikkunoita, valo tulee suoraan ylhäältä, tasaisena, ilman varjoja. Rajaa niiden välillä ei silloin vielä ollut piirretty.

Nuori arkkitehti nimeltä Aalto voitti Viipurin kaupunginkirjaston suunnittelukilpailun vuonna tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäseitsemän. Ensimmäinen luonnos oli uusklassinen: pylväitä, friisi, juhlaportaikko. Tuomaristo hylkäsi portaikon, se peitti valon lukusalilta. Aalto joutui suunnittelemaan uudelleen. Ja juuri silloin, kun hän muokkasi Viipurin projektia, hän asui ja työskenteli Turussa, missä hänen oma toimistonsa oli vasta alkamassa.

Voisi ajatella, että kyse on pelkästä sattumasta, kaksi saman aikakauden samankaltaista rakennusta, sellainen oli muoti. Mutta mistä sitten tulee molemmissa sama ratkaisu: valo ei ikkunasta, vaan ylhäältä, hajautettuna, ilman varjoa? Sattuma ei riitä selitykseksi. Tämä on saman ihmisen käden jälki, piirretty lähes samana vuonna kahdelle eri tilaajalle.

Sillä aikaa kun Viipurissa vuosikausia väiteltiin budjetista ja julkisivusta, Turussa Aalto jo rakensi, nopeasti, paikallisen sanomalehden rahoilla. Tilaaja tarvitsi toimitustalon: painokone alakertaan, toimistot keskikerroksiin, asuntoja henkilökunnalle katon alle. Aalto rakensi sen kahdessa vuodessa, kaupungin ensimmäisen rakennuksen, jossa oli yhtenäiset nauhaikkunat, teräsbetonirunko pilareiden varassa, vapaa pohjaratkaisu ilman kantavia väliseiniä. Hän suunnitteli sääntöjen mukaan, joita Le Corbusier oli Ranskassa vasta muotoilemassa, ja Turku sai yhden ensimmäisistä esimerkeistä koko Pohjois-Euroopassa.

Tässä on käännekohta. Sillä aikaa kun paperilla Viipurissa seisoivat vielä pylväät ja juhlava friisi, Turkuun oli jo noussut hänen todellinen manifestinsa: lasia, betonia, ei ainuttakaan turhaa pylvästä.

Arkkitehtuurihistorioitsija Göran Schildt laski myöhemmin, että Viipurin kirjastosta syntyi neljä eri versiota kahdeksan vuoden aikana, niin paljon se muuttui, samalla kun toisessa kaupungissa kasvoi rakennus, joka todisti arkkitehdille, että juuri näin voi rakentaa.

Kirjasto avattiin Viipurissa vuonna tuhat yhdeksänsataa kolmekymmentäviisi. Sisällä aaltomainen puukatto luentosalissa, jonka Aalto perusteli akustiikalla, avohyllyt, joihin lukija ylsi itse ilman kirjastonhoitajaa väliin, ja ne samat pyöreät kattoikkunat, valo ilman varjoa ja ilman auringon polttamaa paperia.

Hänen rinnallaan työskenteli tuolloin vaimo, arkkitehti Aino Marsio-Aalto. Turun toimisto oli kahden yhteinen työ, ja molempien rakennusten piirustuksissa, sekä sanomalehtitalon että kirjaston, on myös hänen kätensä jälki, vaikka kilpailun allekirjoitus oli vain yksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin raja kahden kaupungin välillä muuttui toiseksi. Turku jäi yhdelle puolelle, Viipuri toiselle. Kirjasto pommitettiin sodassa, kattoa korjattiin ilman alkuperäisiä piirustuksia ja ilman oikean paksuista lasia, rakennus menetti melkein koko alkuperäisen valonsa. Todellinen palautus alkoi vasta yhdeksänkymmentäluvulla ja kesti kaksi vuosikymmentä, restauroijat työskentelivät rajan molemmin puolin.

Turun talo seisoo yhä paikallaan, edelleen sanomalehden toimitalo. Viipurin kirjasto on taas kirjasto, valo palautettuna sellaiseksi, jonka takia Aalto aikanaan piirsi sen uudelleen neljä kertaa. Niitä ei yhdistä muu kuin yksi arkkitehti, yksi vaimo-työtoveri ja muutama vuosi hänen elämäänsä, jaettuna kahden kaupungin välillä. Mutta juuri siksi, jos katsoo tarkkaan molempia kattoja, näkee saman käden jäljen, vain linjan eri puolilla, jota kukaan ei silloin vielä ollut vetänyt.

Tällainen jakso syntyy parissa minuutissa: anna aihe, muusta huolehdin minä. мой-гид точка онлайн.