Kaupunki, joka ottaa hullut kotiinsa

Kuvittele, että asut Helsingissä ja ovikello soi. Ovella seisoo ihminen, joka on juuri kotiutettu psykiatrisesta sairaalasta. Diagnoosia et saa tietää, sitä ei kerrota. Saat vain nimen. Sinun tehtäväsi on antaa hänelle vapaa huone, syödä samasta padasta ja ottaa hänet mukaan kasvimaalle ja torille. Ehkä hänen elämänsä loppuun asti.

Belgialaisessa Geelin kaupungissa on eletty näin seitsemänsataa vuotta.

Ensin tekisi mieli sanoa, että geeliläiset ovat vain muita hyväsydämisempiä. Silloin pitäisi kuitenkin selittää, miksei sama hyvyys levinnyt naapuriin, muihin flaamilaiskaupunkeihin. Selitys on arkisempi. Kaikki alkoi haudatun pyhiinvaeltajan tarinasta ja kylästä, jossa ei ollut minne panna kaikkia pyhiinvaeltajia.

Legenda kertoo Dymphnasta, irlantilaisprinsessasta seitsemänneltä vuosisadalta. Hänen äitinsä kuoli nuorena. Isä menetti surusta järkensä ja päätti naida tyttärensä, koska tämä oli äitinsä näköinen. Dymphna pakeni meren yli Flanderiin ja piiloutui metsään Geelin lähelle. Isä löysi hänet. Kun tytär ei suostunut, isä katkaisi hänen päänsä. Perimätiedon mukaan Dymphnan haudalla alkoi siitä lähtien parantua riivattuja ja mielenhäiriöisiä.

Kolmannellatoista vuosisadalla hänen haudalleen tuli niin paljon mielenterveysongelmaisia pyhiinvaeltajia, ettei kaupungin kirkkoon mahtunut kaikkia. Kanonikit alkoivat sijoittaa tulijoita talonpoikien koteihin. Aluksi vain muutamaksi viikoksi, sillä hoitona oli rukous. Kaikki eivät parantuneet. Osa jäi asumaan perheeseen lopullisesti. Ilman yhtään määräystä syntyi muutamassa sukupolvessa järjestelmä, jota psykiatrit nykyään pitävät esimerkillisenä. Tavallinen belgialaisperhe ottaa luokseen mielisairaan ihmisen. Häntä ei kutsuta potilaaksi vaan vieraaksi tai asukkaaksi, ja hänen kanssaan eletään kuin kaukaisen sukulaisen kanssa.

Huippunsa tämä saavutti vuonna tuhat yhdeksänsataa kolmekymmentäkahdeksan. Kuudellatoista tuhannella alkuperäisasukkaalla oli noin kolmetuhatta seitsemänsataa vierasta. Lähes joka viides geeliläisten seurassa kadulla kulkenut oli siis psykiatrinen sairaus, joka asui jonkun perheessä. Ranskalainen psykiatri Jean-Étienne Esquirol kävi kaupungissa jo vuonna tuhat kahdeksansataa kaksikymmentäyksi. Hänen mukaansa Geelissä hulluille annettiin ensimmäistä kertaa historiassa arvo, joka kuuluu ihan vain sairaille ihmisille. Heitä ei lukittu eikä kahlittu. He istuivat yhteisessä pöydässä.

Perheen säännöt ovat yksinkertaiset ja tiukat. Diagnoosia ei kerrota, jotta vieras astuu taloon ihmisenä eikä tapauksena sairauskertomuksesta. Sanat "hullu" ja "sairas" on kielletty. Käytetään vain nimeä. Perheessä ei saa olla yhtä aikaa kolmea vierasta enempää, jotta koti pysyy kotina eikä muutu osastoksi. Vieraat otetaan mukaan kasvimaalle ja torille, ja heidät kutsutaan pöytään. Erityisesti kannustetaan kiintymään perheen lapsiin. Kun veriside puuttuu, oudot piirteet on helpompi kestää. Psykiatrit puhuvat matalasta "ilmaistun tunteen" tasosta, ja se hoitaa yllättäen paremmin kuin läheisten sääli. Poliisi tuntee kaupungin, mutta sitä kutsutaan harvoin. Kaupungin psykiatrisen sairaalan kuraattorit ovat puhelimen päässä vuorokauden ympäri.

Moni asuu tällaisessa perheessä vuosikymmeniä. Keskimääräinen aika on noin kolmekymmentä vuotta, mutta osa on asunut samassa talossa seitsemänkymmentäviisi vuotta ja kuulunut perheen toiseen ja kolmanteenkin sukupolveen. Yksi vanhus juhli viidenkymmenen vuoden asumista kaupungissa pormestarin ja torvisoittokunnan kanssa.

Entä jos se ei onnistu? Jos vieras romahtaa, pelästyttää naapurit tai ei enää pärjää? Silloin hänet palautetaan väliaikaisesti "sisälle". Näin Geelissä kutsutaan itse psykiatrista sairaalaa. Perheessä elämistä kutsutaan "ulkona olemiseksi". Lähes kaikki kokevat paluun rangaistuksena, vaikka se on virallisesti vain hengähdystauko ja uuden hoitosuunnitelman teko.

Valtio maksaa perheelle vieraasta vaatimattoman päiväkorvauksen. Lähteet mainitsevat summaksi neljäkymmentä–neljäkymmentäseitsemän euroa, josta perheelle jää noin puolet. Saman ihmisen hoito tavallisella psykiatrisella osastolla tulee valtiolle lähes kuusi kertaa kalliimmaksi. Rahalla tätä ei silti enää selitetä. Geeliä tutkineet kirjoittajat myöntävät suoraan, että raha tuskin motivoi enää yhtään perhettä.

Järjestelmä myös harvenee vauhdilla. Viime vuosisadan kolmekymmentäluvulla lähes joka viides geeliläisperhe otti vieraan. Nyt perheitä on noin viisisataa kaupungissa, jossa asuu yli neljäkymmentä tuhatta ihmistä. Se on alle kymmenesosa sotaa edeltäneestä huipusta. Syyt ovat arkisia. Maalaiskaupungista tuli teollisuuskaupunki, pelloilla työskentelyn tilalle tulivat tehtaat ja toimistot, ja molemmat puolisot käyvät töissä. Ihmiset asuvat useammin kerrostalon asunnossa kuin puutarhallisessa talossa, ja he arvostavat yksityisyyttä enemmän kuin esivanhempansa. Yksi kaupunkilainen tunnustaa, että tämä sukupolvi voi hyvinkin olla viimeinen, joka osaa elää näin toisen ihmisen hädän vieressä.

Silti talo talolta ja katu kadulta Geelissä jatkuu se, mitä ei ole missään muualla saatu toistettua samassa mittakaavassa. Äänten kanssa elävä ihminen ei istu illalliselle osastolla vaan perheessä. Syy on yksinkertainen. Geelissä on aina tehty niin, toisin kuin lähes kaikkialla muualla maailmassa.

Tämä tarina syntyi yhdestä kysymyksestä. Kysy omasi osoitteessa moygid piste online.