Kaupunki, joka seuraa malmia

Kuvittele, että sinulle sanotaan: kotisi seisoo vielä kymmenen vuotta, sitten maa sen alta romahtaa. Ei tulipaloa, ei tulvaa. Maa vain vajoaa, hiljaa ja aikataulun mukaan.

Näin elää Kiruna, kaupunki Ruotsin äärimmäisessä pohjoisessa, napapiirin takana. Kaupunki ei riitele maan kanssa. Se pakkaa tavaransa ja muuttaa.

Syy on kirjaimellisesti jalkojen alla. Kirunavaara on lähes puhdasta rautamalmia, Euroopan rikkain esiintymä. Yhtiö nimeltä LKAB louhii sitä tuhatyhdeksänsadan luvun alusta asti. Malmiodas ei kulje suoraan alas. Se kaartuu vinosti asuinkortteleiden alle. Mitä syvemmälle kaivos menee, sitä laajemmaksi pinnan sortumakuoppa levenee. Ensin luultiin, että halkeamia voi kiertää. Sitten halkeamat alkoivat lähestyä taloja.

Kaksituhattaneljä LKAB sanoi suoraan: joko malmi tai kaupunki tällä paikalla. Molemmat eivät mahdu. Vanhan Kirunan olisi voinut purkaa ja rakentaa viereen tavallinen uusi asuinalue. Toisin päätettiin. Koko kaupunki siirretään yli kolme kilometriä itään, ja mukaan lähtevät osa rakennuksista ja kaduista, sekä jotain paikan sielusta. Uuden keskustan rakennus alkoi kaksituhattaneljätoista. Ensimmäiset rakennukset valmistuivat kaksituhattakahdeksantoista.

Voisi kysyä: miksi raahata vanhaa, kun uuden saa siihen viereen? Kysy sitä ihmiseltä, joka on kasvanut siinä talossa. Kysymys kaatuu heti. Kolmen sukupolven muisti ei mahdu uuteen betoniseinään.

Kirunassa muistia kohdeltiin vakavasti. Kaksikymmentäyksi rakennusta valittiin arvokkaiksi. Ei museoesineiksi, vaan kaupungin elävää kudosta. Ne siirretään kokonaisina. Puutalot nostetaan teräsalustalle ja vedetään perävaunuilla kaupungin läpi kuin valtavat reet.

Koko hankkeen symboli on vanhan kaupungintalon kellotorni, joka valmistui tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkolme. Itse kaupungintalo piti purkaa, koska se seisoi liian lähellä kaivosta. Mutta kellotorni irrotettiin ja vietiin uuden kaupungintalon viereen kaksituhattakahdeksantoista. Uusi talo sai nimen Kristallen, Kristalli. Sen terävät, särmikkäät linjat toistavat tarkoituksella malmikiteiden muotoa. Ne kiteet elättävät koko kaupungin.

Mutta todellinen järkytys tuli elokuussa kaksituhattakaksikymmentäviisi. Kirunan puukirkko oli satakolmetoista vuotta vanha, teltan tavoin suippeneva katto päällään, ja se oli mielipidemittausten mukaan koko maan rakastetuimpia rakennuksia. Nyt se piti siirtää viisi kilometriä. Rakennus painoi teräskehikkoineen yli tuhat tonnia. Se nostettiin yli sadan pyörän varaan ja vedettiin erityisesti levennettyä tietä kävelyvauhtia. Ihan vähän kilpikonnaa nopeammin. Siirto kesti kaksi päivää. Katsomaan tuli kymmenentuhatta ihmistä, lähes koko Kiruna ja turisteja maailman joka kolkasta. He seisoivat ja katsoivat, kuinka oma kirkko liikkuu hitaasti heidän ohitseen kadulla.

Jotkut itkivät. Ei surusta. Enemmänkin siksi, että harvoin näkee lapsuuden symbolin nousevan ja lähtevän mukaan uuteen elämään.

Kaikille tarina ei ollut juhlaa. Asunnonomistajat saavat LKAB:lta sataakaksikymmentäviisi prosenttia markkinahinnasta tai uuden kodin vanhan tilalle. Korvaus on anteliaa, siitä ei kiistellä. Mutta kaupungin muutto on myös tapojen muutto. Uusi apteekki, uusi työmatka, naapurit, jotka on sijoitettu eri kortteleihin. Osa asukkaista sanoo haastatteluissa suoraan: uudessa paikassa on kylmempää, ei asteina vaan tunnelmana. Pienen kaupungin tuttu tiiviys on hajonnut.

Vielä raskaampaa on siellä, missä korvausta ei ole lainkaan. Kirunan lähimaita pitkin kulkee vuosisatoja vanha reitti, jota saamelaisyhteisö Gabna käyttää. Sitä pitkin porot ajetaan kahdesti vuodessa kesä- ja talvilaitumien välillä. Porolle ei voi selittää kiertotietä. Missä ennen oli jäkäläjoki satojen metrien leveydeltä, yhteisölle on jäänyt noin viidenkymmenen metrin käytävä. Syksyllä kaksituhattakaksikymmentäviisi Gabna purki vuosia kestäneen sopimuksen LKAB:n kanssa. Yhteisön mukaan kaivoksen uudet suunnitelmat uhkaavat katkaista reitin viimeisen ehjän osan. Sitä ei voi korvata rahalla. Reitti joko on olemassa tai sitä ei enää ole eläimille, jotka eivät itse valitse.

Syntyy outo laskutoimitus. Ruotsi tuottaa lähes kahdeksankymmentä prosenttia koko Euroopan rautamalmista juuri täältä, ja ilman sitä mantereella ei olisi mistä keittää terästä. Sen vuoksi kokonainen kaupunki suostui lähtemään paikaltaan halkeamien perässä. Hankkeelle annettiin kaksi vuosikymmentä, ja pelkkään kirkkoon meni satoja miljoonia kruunuja. Todellisen hinnan maksoivat kuitenkin muutkin kuin ne, joilla on asunto ja korvaus. Sen maksoivat myös ne, joille laskua ei ollut kenellekään esittää.

Kiruna ei riitele vuoren kanssa. Se väistää juuri sen verran kuin elääkseen tarvitsee, ja kantaa mukanaan kaiken, minkä voi kantaa: kellon kaupungintalolta, puukirkon, muiston kodista. Sitä, mitä ei voi kantaa, poropolkua, kaupunki ei ole vielä päättänyt, miten säilyttää.

Tällainen jakso syntyy parissa minuutissa: anna aihe, muusta huolehdin minä. moygid piste online.