Sormus suolassa

Krakovasta ajaa puolessa tunnissa pieneen puolalaiseen kaupunkiin. Sen alla on paikka, jossa katto, lattia ja seinät ovat samaa ainetta. Suolaa. Siellä on hakattu kokonaisia saleja, portaita, järvi ja kirkko. Mitään niistä ei ole tuotu sinne. Kaikki on veistetty suoraan kivestä, jonka päällä seisot.

Lapsi kuvittelee ensin, että maan alla on jättimäinen suolasirotin. Ihmiset ovat kaivaneet siihen käytäviä kuin lumikinokseen. Mutta miksi kasa ei sitten lopu, vaikka suolaa on louhittu yli seitsemänsataa vuotta yhtä soittoa? Vastaus on hitaampi ja paljon vanhempi. Miljoonia vuosia sitten nykyisen Puolan kohdalla lainehti meri. Se kuivui, ja jäljelle jäänyt suola painui kokoon satojen metrien paksuiseksi kerrokseksi.

Keskiajalla suola ei ollut mauste. Se oli arvokasta kuin metalli. Näiden kaivosten tuotto, joita kutsuttiin krakovalaisiksi żupoiksi, nousi joidenkin laskelmien mukaan kolmannekseen koko Puolan ruhtinaskunnan kassasta. Se ei ollut ruoan höyste vaan budjettikohta. Sillä maksettiin sotaväki ja palatsi.

Paikkaan liittyy legenda, ja se on sanottava heti: legenda, ei asiakirja. Unkarilaista ruhtinaantytärtä Kingaa oltiin naittamassa Krakovan ruhtinaalle. Myötäjäisiksi hän ei pyytänyt kultaa vaan suolakaivoksen. Ennen lähtöä hän heitti kihlasormuksensa sen kuiluun. Puolaan tultuaan hän kuulemma käski kaivaa Wieliczkan kohdalta. Ensimmäisestä nostetusta suolapaakusta työmiehet löysivät juuri sen sormuksen.

Legenda selittää löydön ihmeellä. Todellisuus selittää sen toisin: suolaesiintymä oli oikeasti valtava, ja se löydettiin suunnilleen noihin aikoihin.

Maan alla ei asunut vain ihmisiä. Hevosia laskettiin kaivokseen pyörittämään vinssejä, jotka nostivat suolaa ylös. Pintaan ne eivät enää palanneet. Ne syntyivät siellä, tekivät työtä ja vanhenivat maanalaisissa talleissa, öljylamppujen valossa auringon sijaan. Yksi viimeisistä sellaisista hevosista vietti alhaalla koko elämänsä eikä juuri nähnyt päivänvaloa. Ulos ilmaan se pääsi vasta vähän ennen vanhojen työmaiden sulkemista.

Hevosia vaarallisempi oli kaasu. Suola vapauttaa metaania. Se kerääntyy katon alle ja syttyy mistä tahansa kipinästä tai kynttilästä. Sitä vastaan ei lähetetty ketä tahansa. Työhön valittiin kokeneita, iäkkäitä kaivosmiehiä. He pukeutuivat märkiin vaatteisiin ja ottivat käteensä pitkän sauvan, jonka päässä paloi tuli. He ryömivät aivan holvin alla ja polttivat kerääntyneen kaasun pois, ennen kuin se ehti räjähtää itsestään.

Työtä kutsuttiin katumustyöksi ja sen tekijöitä katujiksi. Uskottiin, että moiseen ryhdytään rangaistuksena synneistä, omista tai toisten.

Valo näissä saleissa on todella erilaista. Osa pääkappelin valaisimista on tehty itse suolan kiteistä. Lamppu hehkuu lasin sijaan sen huoneen kivestä, jossa se roikkuu. Pyhän Kingan kappelin hakkasi yli sadan metrin syvyyteen kolme kaivosmiestä: Józef Markowski, Tomasz Markowski ja Antoni Wyrodek. Työ ei vienyt yhtä kautta eikä yhtä vuotta. Siihen meni useita vuosikymmeniä putkeen.

Józef Markowski veisti pääalttarin ja saarnatuolin. Hänen toverinsa teki reliefit Raamatun kertomuksista. Kolmas veisti pakomatkan Egyptiin ja Viimeisen ehtoollisen. Kukaan heistä ei ollut koulutettu kuvanveistäjä. Kaikki kolme laskeutuivat tänne läpi elämänsä tavallisina kaivosmiehinä. He veistivät työvuoron jälkeen, samassa niukassa valossa.

Seitsemän vuosisataa täältä vain nostettiin suolaa myyntiin. Samalla, ketään kysymättä, rakennettiin kaupunki kaupungin alle. Siinä on temppeli, järvi ja hevostallit, joihin kukaan ei enää laskeudu. Suola lakkasi aikoja sitten olemasta valtion kassan erä. Sen veistämä temppeli jäi ilman mitään hyötyä, vain siksi, että sitä alettiin kerran hakata, eikä osattu lopettaa.

Tämä on yksi sadasta tarinasta. Loput löytyvät täältä: moygid piste online.