Norppa, joka ei ole yksi vaan kaksi

Saimaa tuntuu tutulta. Sen norppa on kansalliseläin, sen kuva on lipuissa ja pöytäliinoissa. Mutta harva tietää, että Laatokassakin, rajan takana, elää oma norppansa. Kaksi järveä, satojen kilometrien päässä toisistaan, ja molemmissa makean veden hylje — eläin, jonka pitäisi elää suolaisessa meressä.

Helpoin selitys tuntuisi olevan ihminen. Että joku muinoin toi hylkeitä järviin, nahkojen vuoksi tai huvin vuoksi. Mutta norppaa ei kuljeteta tynnyrissä eikä istuteta vieraaseen veteen. Selitys ei ole ihmisessä. Se on maassa itsessään.

Viime jääkauden jälkeen maa nousi hitaasti, kun jään paino hävisi. Salmi, jota kautta jääkauden jälkeinen, puolisuolainen vesiallas oli yhteydessä mereen, madaltui ja sulkeutui — noin yhdeksäntuhatta viisisataa vuotta sitten. Norpat, jotka olivat tulleet sinne kalaan, jäivät makeaan veteen loppuiäkseen. Näin on kerrottu vuosikymmeniä: Saimaan ja Laatokan norppakannat syntyivät samalla kertaa, molemmat katkaistiin merestä lähes samaan aikaan.

Näin kerrottiin puoli vuosisataa. Mutta vuonna kaksituhattakaksikymmentäviisi Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä julkaistiin suomalaisten, tanskalaisten ja japanilaisten geneetikkojen tutkimus, joka rikkoi tämän symmetrian. Saimaannorppa erosi yhteisestä kannasta muita norppia paljon aiemmin — noin kuusikymmentätuhatta vuotta sitten. Silloin Saimaata ei vielä ollut edes olemassa nykyisen muotoisena.

Toisin sanoen järveen ei jäänyt loukkuun sattumalta kala mukana kulkenut hylje, vaan järveen tuli jo valmis, oma eläin. Yhden ajatuksen mukaan saimaannorpan esi-isät saapuivat idästä, Siperian jääkautisista järvistä, ja sekoittuivat matkalla läntisiin, Atlantin norppiin — samoihin, joista polveutuvat sekä Itämeren että Laatokan hylkeet. Saimaannorpan hampaatkin ovat erilaiset, tarkemmin viritetyt puhtaasti kalaravintoon. Saman kesän heinäkuussa kansainvälinen merinisäkästutkijoiden seura hyväksyi tutkijoiden johtopäätökset: saimaannorppa tunnustettiin omaksi lajikseen, Pusa saimensis — ei enää kirjohylkeen alalajiksi, vaan itsenäiseksi linjaksi.

Laatokannorppa ei siis olekaan Saimaan norpan sisar. Pikemminkin kaukainen sukulainen, joka joskus vain ui samaan sulavaan jääkautiseen vesialtaaseen ja jäi sinne asumaan.

Tällä perinnöllä on kääntöpuolensa. Saimaannorpalla on köyhin geneettinen monimuotoisuus kaikista maailman norppakannoista, ja se köyhtyy edelleen sukupolvi sukupolvelta — ahtaus ja pieni yksilömäärä näkyvät. Laatokan norppa sen sijaan on säilyttänyt monimuotoisuutensa lähes merellisten kirjohylkeiden tasolla. Laatokka on paljon Saimaata suurempi ja yhteydessä Suomenlahteen Nevajoen kautta, eikä hylje jäänyt yhtä tiukkaan loukkuun.

Kahden kannan kohtalot erosivat vielä jyrkemmin ihmisen käsissä. Saimaannorppaa metsästettiin vuosisatojen ajan vähemmän kuin Laatokan norppaa: sen luodoille saaristossa oli vaikeampi päästä. Mutta toisen maailmansodan jälkeen Laatokka jäi Neuvostoliiton puolelle entisine pyyntialueineen, ja kokeneet laatokkalaiset hylkeenpyytäjät siirtyivät Saimaan Suomen-puoleiselle rannalle — heidän mukanaan tulivat samat pyyntivälineet ja sama ote.

Metsästys kiellettiin asetuksella vuonna tuhatyhdeksänsataaviisikymmentäviisi, mutta kanta jatkoi harvenemistaan vielä vuosikymmeniä — kalaverkkojen, pesimäajan vedenpinnan vaihteluiden ja peltojen valumavesien takia. Kahdeksankymmentäluvulla eläviä oli jäljellä enää noin sata kahdeksankymmentä. Nykyään niitä lasketaan olevan noin kolmesataakaksikymmentä — eikä niitä lasketa yksilöittäin, vaan pesäkuoppien mukaan.

Joka kevät Metsähallituksen tarkastajat ja kymmenet vapaaehtoiset kiertävät Saimaan rantoja ja etsivät rantakinoksista lumipesiä, joihin naaras synnyttää kuuttinsa. Vuodesta kaksituhattayksitoista laskentaan on lisätty sukellus pesien luo jäiden lähdön jälkeen — niin tarkistetaan se, mitä ylhäältä ei näe. Lämpimät talvet tekevät laskennasta yhä epäluotettavampaa: kinokset sulavat ennen aikojaan, ja kuutit jäävät ilman suojaa. Siksi ihmisten pitää lapioida lumikinoksia käsin ja laskea veteen keinotekoisia kelluvia pesiä, jotka on kehitetty yhdessä Itä-Suomen yliopiston kanssa.

Saimaannorppaa ei voi pelastaa laatokkalaisilla sukulaisilla. Laatokan kannassa elää sydän- ja keuhkomatoja, jotka ovat vaarallisia saimaannorpalle — jonka omassa kannassa näitä loisia tuskin esiintyy. Metsähallituksen tarkastaja Tero Sipilä sanoo asian suoraan: jos ihminen ei ole oppinut elämään norpan kanssa täällä, Saimaalla, ei se onnistu Laatokankaan kanssa.

Helpoiten saimaannorpan näkee Linnansaaren kansallispuistossa, Saimaan puolentoistasadan saariston luodon keskellä: sinne pääsee veneellä, ja toukokuussa, jäiden lähdön jälkeen, hylkeet nousevat joukoittain lämpimille kiville karvanvaihtoon.

Laatokan norppa, syntynyt samasta jäästä, vaihtaa karvaansa samoina päivinä satojen kilometrien päässä — toisella rannalla, toisessa vedessä, toisen rajan takana.

Mistä kertoisin sinulle? Vaikka kotikadustasi. moygid piste online.