Saari, jolle ei päästetä ketään

Kesällä tuhat yhdeksänsataa kuusikymmentäyhdeksän islantilainen kasvitieteilijä Ágúst Bjarnason kulki tavallista tarkkailualuettaan laavakivikossa. Hän huomasi jotain outoa. Kivien seasta törrötti napakka vihreä taimi, kämmenen korkuinen, eikä se muistuttanut yhtäkään saaren kasvia. Hän siirsi kaksi kiveä sivuun. Taimen alla oli pehmeä kasa, ja siitä kasvi oli saanut ravinteensa. Se oli tomaatti.

Selitys löytyi nopeasti. Joku saarella käynyt oli hoitanut tarpeensa suoraan kivien päälle. Hänen ruoansulatuksensa läpi oli kulkenut ehjä tomaatinsiemen. Bjarnason kaivoi taimen esiin kokonaan, viimeistä lehteä myöten. Maahan ei saanut jäädä jälkeäkään vieraasta siemenestä.

Tapaus ei jäänyt vitsiksi. Tutkimusasema otti käyttöön tiukan säännön: tarpeet tehdään vain mereen, rantakivien päältä. Ei maalle. Saari oli silloin kuusi vuotta vanha. Miksi ihmiset pitävät sitä niin tarkoin varjeltuna?

Alku oli tällainen. Neljäntenätoista marraskuuta tuhat yhdeksänsataa kuusikymmentäkolme aamulla kalastajat lähtivät aluksella nimeltä Ísleifur toinen tarkistamaan verkkojaan Vestmannaeyjarin saaristosta etelään. Kokki huomasi ensimmäisenä savun meren yllä ja huusi kapteenin katsomaan. Kapteeni luuli jonkin veneen palavan ja käänsi aluksen sitä kohti. Palavaa venettä he eivät nähneet. Merestä nousi musta tuhkapilari. Saari oli syntymässä.

Purkaus kesti lähes kolme ja puoli vuotta, kesäkuun viidenteen päivään tuhat yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän. Lopulta vedenpinnan yläpuolella kohosi jähmettyneestä laavasta ja tuffista tehty vuori, sata viisikymmentä metriä korkea. Islantilaiset antoivat sille nimen Surtsey. Nimi tulee jättiläinen Surtista, joka tarujen mukaan polttaa vielä koko maailman tulella. Siinä olisi voinut luulla legendan käyvän toteen, maa syntyi kirjaimellisesti liekeistä. Kun tuhka viileni, tutkijat kuitenkin ymmärsivät katsovansa jotain muuta. Ei maailmanloppua vaan alkua, jollaista harva saa nähdä.

Paljas kivi oli vielä kuumaa, ja jo mantereelta seurattiin tarkasti, mitä tulee ensin ja missä järjestyksessä.

Luulisi, että elämän tuo ensimmäisenä tuuli. Siemenet ovat kevyitä, lentäköön minne lystää. Mutta ne osoittautuivat tuulta painavammiksi. Aallot huuhtoivat ne rantaan aivan vastasyntyneen vuoren juurelle. Jo tuhat yhdeksänsataa kuusikymmentäneljä, kun purkaus oli vasta laantunut eikä loppunut, kasvitieteilijät löysivät rannalta siemeniä ja kasvinpalasia muilta rannoilta.

Ensimmäisenä tuli merisinappi. Se osaa kellua suolaisessa vedessä kuukausia ja säilyttää silti itämiskykynsä. Kolmantena kesäkuuta tuhat yhdeksänsataa kuusikymmentäviisi sen taimet huomattiin jähmettyneen laavan seassa. Ne olivat saaren ensimmäinen elävä kasvi, eikä saari ollut vielä kaksivuotias.

Sitten mukaan tulivat linnut. Ruokit ja myrskylinnut laskeutuivat kallioille lepäämään ja toivat sulissaan ja ulosteissaan sitä, mitä olivat nokkineet satojen kilometrien päässä: vieraita siemeniä. Syksyllä tuhat yhdeksänsataa seitsemänkymmentä saarelta löytyivät ensimmäiset pesät, kaksi riskilän ja yksi myrskylinnun. Tutkijat huomasivat pian säännön. Siellä, missä linnut pesivät ja lannoittivat maata, kasvillisuus oli tuuheampaa ja monipuolisempaa kuin siellä, minne kylvi vain tuuli.

Kuudenkymmenen vuoden seurannan jälkeen tutkijat vahvistivat luvuilla sen, mikä oli alussa vain aavistus. Saarelle juurtuneesta seitsemästäkymmenestäkahdeksasta putkilokasvilajista suurimman osan olivat tuoneet linnut, eivät merivirrat eivätkä tuuli, kuten ensin luultiin. Hyönteisiä tuli perässä: kärpäsiä, kirvoja, kovakuoriaisia, jotkut omin siivin ja jotkut vierailevien lintujen sulkien mukana.

Saari julistettiin suojelualueeksi jo tuhat yhdeksänsataa kuusikymmentäviisi, kun laava ei ollut ehtinyt edes jäähtyä. Surtseylle saavat astua vain harvat tutkijat, ja heillä täytyy olla erityinen lupa. Kenkien pohjissa tuotu yksikin vieras siemen voisi vääristää kokeen, jonka luonto itse on järjestänyt.

Tomaatti oli siis pieni skandaali, mutta ei suinkaan tarpeeton. Ihminen, joka sen jätti, ei varmaan aavistanut, että oli lähes istuttanut koskemattomalle saarelle kasvimaan.

Saarella ei silti ole ikuisuutta edessään. Tuore, hauras laava kului meressä nopeimmin ensimmäisinä vuosikymmeninä. Heti purkauksen jälkeen Surtsey oli pinta-alaltaan kaksi ja puoli neliökilometriä, mutta kaksituhatta kaksi sitä oli jäljellä alle puolitoista. Pehmeät laavakentät sulavat selvästi nopeammin kuin saaren keskellä oleva kova tuffiydin. Kaksituhatta yhdeksäntoista mennessä laavakentistä oli hävinnyt lähes puolet, tuffikartiosta vain kuudesosa.

Arviot saaren eliniästä vaihtelevat, yhdestä vuosisadasta useisiin satoihin vuosiin. Yhdestä ne ovat yhtä mieltä: jonakin päivänä aallot hioutuvat kivettyneenkin ytimen läpi. Sinne, missä riskilät nyt pesivät, jää vain matala luoto veden alle.

Tutkijalle tämä voisi tuntua tappiolta, laboratorio katoaa, ja sitä on seurattu yli kuusikymmentä vuotta. Surtseyn tutkijat näkevät asian toisin. Syntyminen tyhjästä, vähitellen asutus ja hidas hajoaminen aaltojen käsissä ovat saman tarinan kolme lukua. Koe ei katkea kesken.

Saarihan syntyi juuri niin: tulesta, vedestä ja kärsivällisestä odotuksesta, kuka tulee ensimmäisenä.

Tämä on yksi sadasta tarinasta. Loput löytyvät täältä: moygid piste online.