Palanen rantaa, joka ei ole sinun

Mökkiläinen kävelee aamulla veteen päin Merenkurkun saaristossa eikä tunnista rantaansa. Kaista, jossa eilen vielä loiskui aalto, on nyt kuiva, kasvaa heinää, ja sitä pitkin pääsee kävellen naapurin kivelle asti. Ilo kestää täsmälleen siihen asti, kun soittaa maanmittauslaitokselle: uusi kaistale ei kuulu hänen tonttinsa rajoihin. Laillisesti se on yhä vettä.

Ensimmäinen ajatus tulee itsestään: ehkä joki jossain latvoilla on padottu, vesi on vähentynyt. Mutta jokea ei tässä kannata etsiä — virtaukset eivät liity asiaan, ei sadetta, ei kuivuutta. Pohjanlahden pohja Suomen rannikolla nousee hitaasti ja peruuttamattomasti, ja maa työntyy esiin merestä itsestään, ilman mitään silmin nähtävää syytä.

Täällä maankuori yhä oikenee: jääkausi, joka painoi sitä alas kymmeniä tuhansia vuosia sitten, on sulanut, ja maaperä nousee kuin vapautettu sieni. Missään muualla maapallolla tämä nousu ei etene niin nopeasti kuin Merenkurkussa — lähes senttimetri vuodessa, tarkemmin sanottuna noin yhdeksän millimetriä. Suomen laissa uudelle maalle on oma sana — vesijättö, kirjaimellisesti se, mikä on jäänyt vedestä jäljelle. Se ei siirry omistukseen automaattisesti. Ennen kuin mökkiläinen lunastaa sen yhteiseltä vesialueelta Maanmittauslaitoksen kautta, kaistale pysyy laillisesti vesialueena, vaikka sillä juoksisi lapsia kumisaappaissa ja kasvaisi nuorta mäntyä.

Saariston vanha asukas on nähnyt tämän omin silmin — kahdeksan vuosikymmenen aikana hänen kylänsä kalasatama on jouduttu siirtämään kahdesti. Lapsuudessa veneet otti vastaan satama, jota ei enää tänä päivänä voi lähestyä edes soutaen: vesi on vetäytynyt satojen metrien päähän, ja lahti pysyy järvenä ainoastaan keinotekoisen padon ansiosta — ilman sitä se olisi jo umpeenkasvanut ja muuttunut niityksi. Kun hän lähti töihin, satama oli jo siirretty toiseen paikkaan. Nykyinen, kolmas järjestyksessä, avattiin yhdeksänkymmentäneljä — ja sen pohjakin nousee.

Naapurikylän koulu suljettiin kaksituhattakaksitoista — oppilaita oli jäljellä neljätoista, ja matka avoveteen piteni vuosi vuodelta.

Koko maan mittakaavassa tämä ei ole kuriositeetti vaan tavallista byrokratiaa: Maanmittauslaitos käsittelee vesijätön lunastushakemuksia viidestäsadasta kahdeksaansataan vuosittain. Mökkiläinen maksaa keskimäärin kahdesta kolmeen tuhatta euroa, odottaa viidestä kahdeksaan kuukautta — talvella rajaa ei voi mitata lumen alta — ja saa tontin, joka vihdoin ulottuu virallisesti veden rajaan asti. Hakemuksia kertyy erityisesti keväällä, kun omistajat saapuvat kunnostamaan mökkiä talven jäljiltä ja huomaavat rannan siirtyneen huomaamatta. Saman maannousun vuoksi joudutaan aika ajoin tarkistamaan kalastusalueiden rajoja, oikaisemaan väyliä ja siirtämään venelaitureita — vesi katoaa paitsi yksityisiltä mökkirannoilta myös kunnan laitureilta, ja rantaviivan kartta on piirrettävä uudelleen joka vuosikymmen.

Yksi ihmiselämä — ja satama on siirretty kahdesti.

Kaksituhattakuusi Merenkurkun saaristo sai yhdessä Ruotsin puoleisen Korkean Rannikon kanssa Unescon maailmanperintöaseman — ainoana Suomen luontokohteena, ei kulttuurikohteena — ja maannousu selitettiin siellä harvinaiseksi geologiseksi prosessiksi, jota kävijä voi seurata omin silmin. Koko maalle tämä sama nousu lisää vuosittain noin seitsemän neliökilometriä uutta maata — pienen kaupungin kokoisen alan, joka syntyy tyhjästä, ilman ainuttakaan kaivinkonetta. Vain tämä maa ei synny valmiina elämään: sillä ei aluksi ole katua, ei aitaa, ei omistajaa, ja jonkun on mentävä virastoon ja todistettava paperilla, että se on nyt hänen.

Tämä on yksi sadasta tarinasta. Loput löytyvät täältä: moygid piste online.