Meri, josta tuli tie

Oulusta puoli sataa kilometriä merelle, ja siellä on saari nimeltä Hailuoto. Talvisin sinne pääsi autolla, vaikka siltaa ei ollut. Tie ilmestyi helmikuun alussa ja katosi maaliskuun puolivälissä. Se ei ollut asfalttia eikä pysyvää uraa — se oli jäätynyt meri.

Voisiko luulla, että jää itsestään muuttuu ajokelpoiseksi tieksi, kun se vain jäätyy tarpeeksi kovaksi? Silti tien varressa oli kyltti: painorajoitus kolme ja puoli tonnia, ohitus kielletty. Koska renkaiden alla ei ollut maata, vaan hauras kuori veden päällä, ja sen paksuutta mitattiin joka päivä.

Hailuoto on Perämeren suurin saari, ja siellä asuu vakituisesti hieman yli yhdeksänsataa ihmistä. Kesällä sinne kuljettiin lautalla. Talvella, kun lahti jäätyi, lautan tilalle tuli jäätie — noin seitsemän kilometriä pitkä, Suomen pisin virallinen jäätie.

Sitä ei jättänyt luonto yksin tekemäänsä. Tienpitäjä tasoitti lunta ja pumppasi jäähän hakattujen reikien kautta vettä pinnalle — vesi levisi ja jäätyi uudeksi kerrokseksi, joka vahvisti tien. Nopeusrajoitus jäätiellä oli viisikymmentä kilometriä tunnissa, ja autojen piti pysyä toisistaan vähintään viidenkymmenen metrin päässä: jos jää pettäisi yhden alla, toisella pitäisi olla aikaa pysähtyä.

Samantapaista temppua tehdään toisellakin puolella maapalloa, Baikal-järvellä: rannan ja Olhon-saaren välille merkitään joka talvi samanlainen virallinen jääylitys, tolppineen ja tarkastuspisteineen. Tekniikka on lähes sama, vain nimi vaihtuu — siellä sitä kutsutaan talvitieksi, täällä yksinkertaisesti jäätieksi.

Vielä viime vuosisadalla tie Hailuotoon pysyi käytössä neljä-viisi kuukautta vuodessa. Nykyisin se on neljä-viisi viikkoa, ja joinain talvina jää ei paksuuntunut riittävästi lainkaan — saari eli koko talven pelkän lautan ja säänpakosta lentävien helikopterivuorojen varassa. Lahti mataloituu, koska maa nousee täällä yhä hitaasti jääkauden jäljiltä, ja talvet lauhtuvat.

Saarella itsellään tapahtuu päinvastaista: maa kasvaa jatkuvasti merestä samasta jääkauden syystä, ja kaksi entistä erillistä saarekkeetta ovat jo aikaa sitten sulautuneet pääsaareen.

Tänä talvena jäätie avattiin kolmastoista helmikuuta — viimeisen kerran koko sen historiassa. Kahdestoista maaliskuuta, iltapäivällä, se suljettiin. Enää se ei avaudu koskaan.

Syy on lähellä rakennettu silti. Kauemmalle rannalle vedettiin penger, lähes seitsemän kilometriä, ja kahden salmen yli nostettiin sillat — toinen seitsemän jalkapallokentän mittainen, toinen hieman lyhyempi. Rakentajat ehtivät aikataulua nopeammin, ja kesäkuun lopulla pysyvä yhteys saarelle avautui etuajassa.

Samana päivänä lautta, joka oli kuljettanut Hailuodon asukkaita lähes kuusikymmentä vuotta, teki viimeisen matkansa ja jäi laituriin.

Paikalliset muistelevat lauttajonoa ilman erityistä kaipuuta: myöhästyit minuutin, ja seuraavaa vuoroa sai odottaa puolitoista tuntia, säällä kuin säällä, vuosikymmenten ajan. Jäätie oli lauttaakin oikukkaampi — välillä halkeamia, välillä vettä jään päällä, välillä lumipyry peitti jäljen niin, ettei erottanut, missä oli tie ja missä jo avoin vesi.

Silti tänä talvena ihmiset ajoivat sinne erikseen, vain ylittääkseen sen vielä kerran. Yksin, seurueena, jopa peukalokyydillä — kunhan pääsi autolla yli paikan, jossa ennen oli vain meri jään alla.

Silta seisoo nyt siellä, missä jäätie jäätyi joka talvi uudestaan. Itse tie ei kadonnut mihinkään — se muuttui takaisin pelkäksi mereksi.

Tämä tarina syntyi yhdestä kysymyksestä. Kysy omasi osoitteessa мой-гид точка онлайн.