Peura, joka palasi rajan takaa itsestään

Kuvittele eläin, jolla ei ole passia eikä syytä pelätä rajapyykkiä — koska se ei tiedä, että mitään rajaa on olemassa. Se vain kulkee sinne, missä metsä on hiljaisempi ja hanki kantaa syvemmin. Ja tällä askeleella se palautti Suomeen kokonaisen lajin.

Ehkä ajattelet: metsäpeura piileskeli vain jossain Kainuun syrjäisissä metsissä, ja sitten se ilmestyi näkyviin? Miksi silloin nikkarien ja metsästäjien merkinnöissä sata vuotta sitten siitä puhutaan lajina, jota ei enää ole? Koska sitä ei todella ollut. Ei yhtäkään.

Metsäpeura hävitettiin Suomesta kokonaan. Viimeiset laumat nähtiin Suomenselällä eighteen-eighties-luvulla, ja Kuhmossa vielä myöhemmin, vuosisadan alussa. Ase löytyi joka talosta, eläin oli iso ja sopiva saalis, eikä se osannut väistää ihmistä. Nineteen-hundred-luvun alkuun mennessä lajia ei ollut Suomessa enää lainkaan, ja siitä kirjoitettiin tapahtuneena tosiasiana, ei hälytyksenä.

Mutta itärajan takana, Karjalan taigassa, yksi kanta säilyi. Metsähallituksen ja metsästyshistorian tiedot ovat yhtä mieltä: nineteen-fifties-luvulla eläimet alkoivat itse, ilman kenenkään apua, ylittää rajan takaisin — sinne, mistä niiden esi-isät oli kerran hävitetty. Ne eivät kulkeneet suunnitelman mukaan, vaan jäkälän ja hiljaisuuden perässä, Kuhmon syrjäisten metsien läpi.

Ensimmäiset palaajat huomattiin Elimyssalossa — vanhojen kuusimetsien, soiden ja jäätikön muovaamien moreeniharjujen alueella aivan itärajan tuntumassa. Paikka osoittautui täydelliseksi: ihmisiä vähän, metsästystä ei, ja jäätikön silottama maasto kätki lauman vieraiden silmiltä. Metsänhoitaja Reino Kalliola ehdotti jo vuonna nineteen-sixty-nine suojelualueen perustamista juuri palanneiden peurojen vuoksi, ja jo nineteen-seventy-two alue sai suojelun. Nykyään Elimyssalon suojelualue on kahdeksankymmentäkaksi neliökilometriä ja kuuluu suomalais-venäläiseen Ystävyyden puistoon.

Tässä on yksityiskohta, jota moni kainuulainenkaan ei tiedä: metsäpeuran jälkeä hangella ei voi erottaa poron jäljestä — jäljet ovat samanlaiset. Auttaa vain luonnontuntijan silmä ja laskenta ilmasta käsin. Vuodesta nineteen-seventy-one lähtien Kainuun yllä lennetään joka vuosi helikopterilla: noin sadan metrin korkeudella, tuoreen lumen aikaan, kun eläimet erottuvat hyvin ylhäältä, Luonnonvarakeskuksen asiantuntijat laskevat lauman pää päältä, tietäen etukäteen mistä etsiä.

Ja erot ovat silti olemassa, vain eivät jäljissä. Metsäpeura on kookkaampi kuin poro, jalat pitemmät, kuono pitkulaisempi. Uroksen sarvet suuntautuvat lähes suoraan ylös, kun taas porolla ne taipuvat useammin sisäänpäin. Molempien turkki on sisältä ontto — sillä molemmat lajit pitävät lämpönsä pakkasessakin — mutta käytökseltään metsäpeura on läpikotaisin villi: se väistää ihmistä kymmenien kilometrien päähän, vaeltaa kesä- ja talvilaidunten välillä ja pelkää kaikkea, mikä haisee taloudelta.

Lauma kasvoi hitaasti mutta varmasti. Kainuussa ja Suomenselällä lasketaan nykyään yhteensä useita tuhansia eläimiä, ja seitsemänkymmentäluvun lopulta osa Kainuun eläimistä siirrettiin myös muualle — kasvatettiin aitauksessa valvotusti ja päästettiin Pirkanmaan metsiin, missä keväällä nineteen-eighty-two syntyi jo villejä vasoja.

Vaarat eivät silti hävinneet mihinkään, ne vain vaihtoivat kasvot. Susi ja karhu ottavat yhä osansa Kainuun metsissä. Tiet vievät joka vuosi kymmeniä eläimiä. Tuulipuistot katkovat vanhoja vaellusreittejä, ja hakkuut pilkkovat metsän yhä pienempiin hiljaisuuden saarekkeisiin. Ja asiantuntijoiden suurin huoli ei ole peto eikä auto, vaan oma kesy sukulainen: siellä, missä metsäpeuran ja poron laumat kohtaavat, syntyy risteytyksiä, ja villi linja hälvenee vähitellen.

Raja oli tälle eläimelle aikoinaan ainoa turvapaikka — toisella puolella hävitettiin viimeiseen asti, toisella ei koskettu mihinkään. Se ei tiennyt ylittävänsä kahden valtion rajaa. Se vain käveli kotiin.

Tämä tarina syntyi yhdestä kysymyksestä. Kysy omasi osoitteessa moygid piste online.