Köyhä mies, jolle armeija väisti tieltä

Karachi, viisikymmentäluku. Kadulla, riksojen ja teelaarien keskellä, seisoo kulunut pakettiauto. Ratissa istuu nuori mies harmaassa lippalakissaan. Hän on ostanut auton kadunmyyjien kolikoilla. Pesee itse paarit. Ajaa itse haavoittuneille, kun kaupungilla mellakoidaan. Sanotaan, että silloin tieltä väistettiin vain kahdenlaisia autoja — armeijan ja tämän vanhan pakettiauton.

Tästä pakettiautosta kasvoi yli tuhannen viidensadan ajoneuvon laivasto — maailman suurin ambulanssipalvelu. Ilman senttiäkään valtion tukea. Hänelle tarjottiin rahaa, ministerinpaikkaa — hän kieltäytyi: selitti, että valtio tuo mukanaan kontrollin ja korruption. Sen sijaan hän otti vastaan lampaita paimentolaisilta ja puolet päivän tuloista teelaarien omistajilta. Köyhä nainen toi rannekorun ja korvakorut — hän merkitsi naisen lahjoittajakirjaan sen päivän "synnytysosaston pääsponsoriksi".

Kun turvallisuuspalvelut tulivat kotietsintään kahdeksankymmentäluvulla, Edhi otti hiljaa päästään kulahtaneen lakkinsa ja ojensi sen upseereille: "Tässä kaikki, mitä olen kansalta varastanut."

Hänen turvakodeissaan ei kysytty uskontoa. Hänen ruumishuoneillaan haudattiin nimettömät ilmaiseksi. Hänen hylättyjen lasten luukuissaan luki: "Älä tapa lastasi — jätä hänet tänne." Hänellä itsellään ei ollut autoa eikä omaa kotia — vain kaksio ensiapuaseman yläpuolella ja tuo harmaa lippis.

Kun hänet haudattiin vuonna kaksituhattakuusitoista, vierellä seisoivat sotilaat ja islamistijohtajat, liberaalit ja köyhät. Vanhoihin pakettiautoihin kirjoitetaan liidulla yhä tänäkin päivänä: "Ihmiskunnan palveleminen on uskontoa tärkeämpää."

Se on ehkä paras omakuva ihmisestä, jota kukaan ei koskaan pystynyt ostamaan.

Tämä tarina syntyi yhdestä kysymyksestä. Kysy omasi osoitteessa moygid piste online.