Tytöt langan päässä: kuinka Suomesta tuli maailman ensimmäinen mobiilimaa

Kuvittele: ajat metsätietä jossain Keski-Suomessa, ympärillä pelkkää mäntyä eikä yhtäkään taloa, ja yhtäkkiä autossa soi puhelin. Ei radio, ei merkkiääni — tavallinen soitto ja tavallinen ääni linjan toisessa päässä. Vuosi on suunnilleen tuhat yhdeksänsataaseitsemänkymmentäviisi. Muualla maailmassa ensimmäisiin matkapuhelimiin on vielä kokonainen vuosikymmen.

Voisi luulla, että mobiiliyhteydet syntyivät jossain suurkaupungissa, missä on väkeä ja rahaa uuteen tekniikkaan. Mutta miksi sen rakensi ensimmäisenä juuri harvaan asuttu pohjoinen maa, ei Amerikka eikä Saksa? Vastaus löytyy, kun katsoo Suomen karttaa kaupunkien välistä, ei kaupunkeja itseään.

Suomi on metsää. Valtavaa, lähes yhtenäistä, ja kuudenkymmenluvulla sen läpi kulki päivin ja öin metsäkoneiden liikennettä, puuta kuljetettiin tehtaille. Asutuksen välissä oli kymmeniä kilometrejä tyhjää. Tavallinen puhelinlinja ei sinne yltänyt. Maa ei tarvinnut kaupunkilaisten ylellisyyttä, vaan työkalua metsään, teille, ambulanssille ja taksille, joka muuten ei olisi löytänyt asiakastaan erämaasta.

Järjestelmää kehitti Posti- ja lennätinlaitos. Hanketta valmisteltiin vuodesta tuhat yhdeksänsataakuusikymmentäkuusi, rakentaminen alkoi kuusikymmentäyhdeksän. Järjestelmän nimeksi tuli Autoradiopuhelin, lyhyesti ARP — yksinkertaisesti autopuhelin. Huhtikuussa tuhat yhdeksänsataaseitsemänkymmentäyksi verkko avattiin liikenteelle: kaksikymmentäyksi tukiasemaa ja yksitoista keskusta, muun muassa Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Kouvolassa.

Maa jaettiin kuusikulmaisiin soluihin, joiden halkaisija oli noin kolmekymmentä kilometriä, kunkin keskellä oma masto ja lähetin. Vuoteen tuhat yhdeksänsataaseitsemänkymmentäkahdeksan mennessä tukiasemia oli jo noin sata neljäkymmentä, ja koko maa oli katettu — myös autio pohjoinen. Suomesta tuli maailman ensimmäinen maa, jossa mobiiliyhteys kattoi koko alueen.

Mutta ARP:lla soittaminen ei ollut yhtä helppoa kuin nykyään numeron näppäily. Yhteys hoidettiin käsin. Kuljettaja viritti oikean kanavan, nosti luurin ja odotti vastausta keskuksesta — siellä istui puhelinneiti, joka yhdisti johdot fyysisesti oikeiden tilaajien välille. Puhe kulki yhteisellä kanavalla, ja välillä luurista kuului kysymys: "Puhutaanko?" Näin tarkistettiin, ettei yhteys ollut katkennut eikä kukaan varannut linjaa turhaan.

Nämä keskusten naiset jäivät virallisesta historiasta lähes huomiotta — laitoksen raporteissa näkyvät asemien ja tilaajien luvut, eivät nimet. Mutta juuri he olivat koko järjestelmän elävä käyttöliittymä: he muistivat vakioasiakkaiden äänet, tunnistivat kutsumerkit ja pitivät yllä siihen aikaan harvinaista yhteyttä maan ja sen metsäisen syrjäseudun välillä.

Puhelimia valmisti kolme suomalaista yhtiötä: AGA, Televa ja Salora. Juuri tämä radiotaajuuksien parissa tehty työ oli Saloralle kouluna, jonka jälkeen tuhat yhdeksänsataaseitsemänkymmentäyhdeksän yhtiö yhdisti radiopuhelintuotantonsa Nokian kanssa. Kymmenen vuoden kuluttua tästä yhdistymisestä syntynyt yhtiö oli maailman suurin matkapuhelinvalmistaja.

Laitteet olivat raskaita, ne asennettiin tavara­tilaan tai istuimen alle. Vuonna tuhat yhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä Salora toi markkinoille ensimmäisen kannettavan version — se painoi viisi kiloa, ja akku kesti yhden työpäivän. Sen mukana kantaminen oli lähes urotyö, mutta periaate oli jo se sama: puhelin, joka kulkee ihmisen mukana, ei jää kotiin.

Verkko selvisi hengissä oman sukupolvensa yli. Automaattinen NMT ilmestyi kahdeksankymmentäluvun alussa ja vei vähitellen lähes kaikki tilaajat. Suosionsa huipulla vuonna tuhat yhdeksänsataakahdeksankymmentäkuusi ARP:lla oli noin kolmekymmentäviisituhatta viisisataa käyttäjää, yhdeksänkymmentäluvun lopulla enää alle tuhat. Silti vanhaa käsivälitteistä verkkoa ei suljettu vielä kahteenkymmeneen vuoteen: se toimi aina vuoden kaksituhatta loppuun asti, ylittäen sekä oman sukupolvensa että kaksi seuraavaakin.

Tuon ajan laitteita voi nähdä Helsingissä, Elisan puhelinmuseossa — se sijaitsee osassa rakennusta Runeberginkadulla, numero neljäkymmentäkolme, jonka arkkitehti Lars Sonck suunnitteli jo vuonna tuhat yhdeksänsataaviisitoista. Juuri sieltä kaupungin puhelinverkko sai alkunsa sata vuotta sitten, ja vanhojen keskusten joukossa säilyy myös muisto autopuhelimesta — siirtymälenkistä käsivälitteisen puhelinneidin ja taskussa olevan älypuhelimen väliltä.

Metsästä, jossa ei ollut yhtäkään pylvästä, jokaisen maapallon asukkaan taskuun — matka osoittautui lyhyemmäksi kuin kukaan osasi kuudenkymmenluvulla arvata. Ja se alkoi ei laboratoriosta, vaan yksinkertaisesta kysymyksestä: miten tavoittaa ihminen, joka on juuri nyt jossain erämaassa, sata kilometriä lähimmästä johdosta.

Tällainen jakso syntyy parissa minuutissa: anna aihe, muusta huolehdin minä. moygid piste online.