Kalliot, jotka maalattiin, ja rako, johon vietiin lahjoja

Joka kesä ihmiset kiipeävät Ukko-Kolin näköalatasanteelle, seisovat samalla paikalla, missä taidemaalari Eero Järnefelt kerran pystytti maalaustelineensä, ja kuvaavat saman näkymän Pielisjärvelle, jonka hän maalasi yli sata vuotta sitten. Tämä maisema on Suomen tunnetuin: se on koulukirjoissa, se roikkuu virastojen seinillä, se on postikorteissa.

Voisi kuvitella, että vuoren maine syntyi vain onnistuneesta kuvakulmasta, jonka taidemaalari sattui löytämään. Mutta mistä sitten samalla vuorella on rako, johon vuosikymmenten ajan vietiin lahjoja, ja luola, jota paikalliset kutsuvat yhä Pirunkirkoksi?

Koli sijaitsee Lieksan ja Joensuun rajalla, Pohjois-Karjalassa, Pielisjärven rannalla. Kansallispuisto perustettiin täällä vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, ja vuotta myöhemmin valtio julisti näkymän huipulta maan kansallismaisemaksi.

Kesällä tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkaksi Kolille saapui joukko nuoria taiteilijoita, joita karjalaisuus kiehtoi: Järnefelt, kirjailija Juhani Aho, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt. Samana kesänä sinne matkasi häämatkalleen säveltäjä Jean Sibelius vaimonsa Ainon kanssa — Ainon, joka oli Järnefeltin sisar. Sibelius palasi Kolille vielä kerran, syyskuun lopulla tuhatyhdeksänsataayhdeksän, ja kirjoitti päiväkirjaansa: "Koli! Yksi elämäni voimakkaimmista kokemuksista. Suunnitelmia. Vuori!" Uskotaan, että juuri silloin syntyi ajatus hänen neljännestä sinfoniastaan.

Näistä muistoista syntyi kansallismaiseman kultti: polku, hotelli, näköalatasanteet, ihmisjoukot, jotka haluavat seisoa siellä missä suuret nimet seisoivat.

Kaksitoista kilometriä etelämpänä, saman Pielisjärven rannalla, on luola. Se on kolmekymmentäkolme metriä pitkä, mutkittelee kuin kirjain zeta. Sisään mennään kumarassa, paikoin ryömien; syvemmällä voi nousta seisomaan, ja perimmäinen nurkka häviää pimeyteen. Kansanperinne väittää, että tämä on vasta oikean kirkon eteinen — että se, joka pääsee aivan perälle, näkee siellä pienen maanalaisen temppelin penkit.

Luola yhdistetään tietäjä Ukko Kinolaisen nimeen — kerrotaan, että lähteet olivat kiehua, kun hän lähestyi. Järnefelt kävi paikalla tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkolme ja raapusti seinään maalilla säkeen paikan pyhyydestä; kirjoitusta uusittiin tuhatyhdeksänsataakolmekymmentäyhdeksän, ja se on luettavissa yhä.

Ukko-Kolin hotellin pohjoispäässä taas on suuressa lohkareessa rako, jota kutsutaan uhrikiveksi. Oppaat kertovat mielellään tarinan ylpeästä Annikasta, joka kieltäytyi jättämästä rakoon lahjaa ja menetti rangaistukseksi vihkisormuksensa halkeamaan — ja sen mukana onnensa. Samantapaisia tarinoita liittyy Paha-Kolin tuomiokiviin, joista legendan mukaan syyllisiä sidottuina heitettiin alas.

Folkloristi Kirsi Laurén Helsingin yliopistosta on kerännyt satoja kävijöiden omakohtaisia kertomuksia puistosta ja huomannut jotain: samat ihmiset samassa kertomuksessa kertovat raosta vakavissaan — ja samaan hengenvetoon epäilevät koko tarinaa. Hän kirjoittaa, että perinne elää juuri tällä rajalla: siihen ei tarvitse uskoa, jotta se jatkaisi vaikuttamistaan. Tutkija Riitta Rainio taas tutkii Pirunkirkon akustiikkaa — luolan sileät seinät palauttavat äänen omituisena, vieraana kaikuna, ja tämä saattaa selittää, miksi paikka on vuosisatoja tuntunut epäpyhältä. Lieksan seurakunnan kirjoissa on säilynyt merkintä eräältä eiliseltä vuosisadalta, tuhatkahdeksansataaneljäkymmentäluvulta: paikallinen pappi mainitsee Kolin asukkaan, jota pidettiin tietäjänä — ei postikorttilegenda, vaan rivi kirkon arkistosta.

Itse vuori on paljon vanhempi kuin mikään tarina. Huipun valkeat kalliot ovat kvartsiittia: muinaisen meren hiekkaa, jonka kuumuus ja paine puristivat kovaksi kiveksi vuorijonon syntyessä lähes kaksi miljardia vuotta sitten, ja jäätikkö kiillotti sen esiin vasta työnsä lopuksi. Vähän itäänpäin harjulta paljastuu vielä vanhempaa kalliota — gneissiä, joka on yli kaksi ja puoli miljardia vuotta vanhaa, yhtä Suomen vanhimmista kivilajeista.

Matkailun kultti ja elävä tapa eivät Kolilla korvanneet toisiaan — ne kulkivat rinnakkain. Kun toiset ottivat kuvia Järnefeltin maiseman edessä, toiset kävelivät yhä raolle jotain taskussaan — ihan varmuuden vuoksi.

Tämä tarina syntyi yhdestä kysymyksestä. Kysy omasi osoitteessa moygid piste online.