Meduusa, joka ei kuole

Yhdeksänkymmentäluku. Laboratorio Välimeren rannalla. Biologi Ferdinando Boero katsoo akvaarioon – eikä usko silmiään. Aikuinen meduusa, joka on jo lisääntynyt, ei kuolekaan. Se… kutistuu. Lonkerot liukenevat. Kellokupoli painuu kasaan. Ja eläin muuttuu takaisin pieneksi polyyppiksi – sellaiseksi kuin se oli elämänsä alussa.

Kyseessä oli Turritopsis dohrnii. Neljästä viiteen millimetriä halkaisijaltaan. Läpikuultava kuin kastepisara ikkunalasilla. Siihen asti – täysin huomaamaton.

Ilmiötä kutsutaan transdifferentiaatioksi: kypsät solut ikään kuin "unohtavat" tehtävänsä ja alkavat käyttäytyä kantasolujen tavoin. Kupolin ihosolusta tulee polyypin solu. Lihassolusta jotain aivan muuta. Ajan nuoli kääntyy. Ja tästä polyyypistä silmukoituu taas meduusoja – klooneja siitä yksilöstä, joka päätti olla kuolematta.

Erityisen hämmästyttävää on se, mikä käynnistää syklin: stressi. Nälkä, äkillinen lämpötilanmuutos, kupolin vaurio. Siinä missä useimmat eläimet alkavat heiketä, Turritopsis yksinkertaisesti nollaa ikänsä.

Sen perimässä on kaksinkertainen määrä DNA:n korjausgeeneja lähisukulaisiin verrattuna. Juuri siksi sitä tutkitaan nyt mallina solujen vanhenemiselle – ja syövälle.

Laji on levinnyt kaikkiin maailman lämpimiin meriin – se on saapunut kauppalaivojen painolastiveden mukana. Pieni, näkymätön, kaikkialla läsnä oleva.

Kuolema ei ole sille ohjelmoitu. Maailma on vain täynnä niitä, jotka sen syövät.

Jos kysymyksiä heräsi lisää kuin niihin vastattiin, niin oli tarkoitus. Vastaukset ja kartta: moygid piste online.