Aro, lapset, seitsemän polvea

Aro, lapset, seitsemän polvea

Kazakstanilaisessa perinteessä kunnollinen ihminen muistaa seitsemän sukupolvea esi-isiään. Ei harrastuksena — eettisenä normina. Sitä kutsutaan nimellä "jeti ata", ja sama polvien ketju määrää, kenen kanssa saa mennä naimisiin: seitsemän polven sisällä — ei saa. Sukuluettelo ei täällä ole perhealbumi, vaan moraalinen asiakirja.

Kuvitelkaa tämä. Astana, ostoskeskus, lauantaiaamu. Äiti työntää rattaita, vierellä kävelee neljä lasta — kolmesta kahteentoista vuoteen. Vanhin kantaa kassia. Keskimmäinen pitää pikkuveljeä tai -siskoa kädestä. Äiti ei komenna, ei hätäile — hymyilee puhelimessa jollekin. Lapset hoitavat asian itse. Se ei ole harvinaista eikä sankariteko. Se on vain heidän tiistainsa. Tai lauantainsa.

Kazakstanissa perhettä pidetään virallisesti lapsirikkaana, kun lapsia on neljä tai enemmän. Sosiologisten kyselyjen mukaan noin puolet vastaajista määrittelee perheen "onneksi ja rakkaudeksi" — ei velvollisuudeksi eikä väestöpoliittiseksi tehtäväksi. Vain elämän tarkoitukseksi. Silti juuri lapsirikkaat kotitaloudet muodostavat suurimman osan virallisesti köyhästä väestöstä. Ristiriita? Vain jos katsoo ulkopuolelta. Sisältä katsottuna siinä ei ole mitään ristiriitaista. Köyhyys ei kumoa arvokkuutta, eivätkä lapset ole menoerä.

Nopeasti, kuunnelkaa: täällä syödään aamiaiseksi keittoa. Kuumaa, lihan kanssa, jo aamulla. Taksi on halvempi kuin luulisi — halvempi kuin bussi. Tinkiminen torilla on kohteliaisuutta, ei ahneutta. Vasenta kättä ei ojenneta tervehdykseen. Pöydän vanhimmalle — ensimmäinen kuppi. Kysymys "mistä olette kotoisin?" ei ole tungettelevaa, vaan kiinnostusta. Kotiin astuminen kenkiä riisumatta on epäkohteliasta. Teestä kieltäytyminenkään ei ole paras veto.

Tämä vieraanvaraisuus ei ole turisteille lavastettua kansanperinnettä. Se on kasvanut arolla. Paimentolaiselämässä vieras tulessa keskellä autiota aroa ei ole mikä tahansa vieras — hän on ihminen, joka on ehkä juuri pelastunut. Siitä juontuu dastarhanin, kattauksen, kultti: vieraalle paras pala, paras vuode, ensimmäinen kuppi teetä. Vaikka perhe eläisi vaatimattomasti. Etenkin silloin.

Kazakstanilaisessa arjessa islam ja tengriläiset juuret — usko Taivaaseen, Maahan ja esi-isien henkiin — elävät rauhassa rinnakkain. Vanha mies kylässä voi sanoa "Tengri on todistajani" ja käydä silti säännöllisesti moskeijassa. Hän ei näe siinä mitään ristiriitaa. Kaksi tukipilaria. Yksi moraali.

Minulle kerrottiin kerran Žetesovien perheestä — kaksikymmentäyksi lasta saman katon alla. Vanhimmat kuvasivat sitä näin: "elimme kuin pieni aul, kylä, asunnon sisällä." Riidat ei ratkottu rankaisemalla, vaan jakamalla vastuuta uudelleen. Vanhin poika hoiti ulkoiset asiat. Vanhin tytär vastasi järjestyksestä ja ruoanlaitosta. Nuoremmat kasvoivat tiiviissä lapsijoukossa, jossa huolenpito on päivittäistä käytäntöä, ei oppikirjan sana.

Almaty ja Astana ovat kaksi eri tapaa olla kazakstanilainen. Almaty vuorten juurella, vanha, monikansallinen kaupunki, jossa on neuvostoaikainen sivistyneistökerros — siellä on kahviloita, urakeskeisiä elämäntarinoita, keskusteluja taiteesta. Mutta sielläkin suurina juhlapäivinä matkataan "ata:n ja apa:n luo" — isovanhempien luo. Astana taas on nuori kaupunki keskellä aroa, rakennettu viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, ja sinne on muuttanut paljon väkeä maaseudulta. Siellä lapsirikkaus näkyy vahvemmin, illalla miehet eivät lähde baariin vaan sukujuhlaan, toihin, ja vanhempien kunnioitus on hyvin näkyvää.

Jos haluatte tuntea tämän kudoksen omakohtaisesti, älkää lukeko siitä — menkää Vihreälle basaarille Almatyyn. Teille tarjotaan teetä ja kysytään, mistä olette kotoisin. Kuin omalta väeltä kysyttäisiin. Tai kävelkää astanalaiseen pihaan viikonloppuna: eri-ikäiset lapset leikkivät yhdessä, aikuinen tytär taluttaa isoäitiä käsikynkkää, seitsenvuotias pojanpoika raahaa kassia.

Niin sanottu mušel-järjestelmä jakaa elämän kahdentoista vuoden jaksoihin. Kolmeenkymmeneenseitsemään mennessä — viisautta. Kuuteenkymmeneenyhteen mennessä — ansaittua vanhuutta, ei syrjään jäämistä. Kun täällä tutustutaan, ensin kysytään ikä ja perhetilanne — vasta sitten ammatti. Koska ihminen on ennen kaikkea oma paikkansa sukupolvien ketjussa.

Kun kuulette ensimmäistä kertaa vieraan ihmisen kutsuvan teitä sanalla "aga" — vanhempi veli — tai "apa" — vanhempi sisko —, älkää hämmästykö. Se ei ole tuttavallisuutta. Se on vain tapa sanoa: et ole täällä vieras.

Mistä kertoisin sinulle? Vaikka kotikadustasi. мой-гид точка онлайн.