Kaupunki, joka alkoi helmistä

Kaupunki, joka alkoi helmistä

Vielä seitsemänkymmentä vuotta sitten täällä ei ollut muuta kuin lahti, kuuma tuuli ja puiset dhow-veneet keinumassa aallokossa. Ihmiset sukelsivat helmiä. He kävivät kauppaa taateleilla ja mausteilla. Kamelit olivat kulkuneuvo, ei nähtävyys. Nyt samalla rannalla kulkee metro, ja vaunun ikkunasta näkyy kahdeksankymmentäkerroksisia lasitorneja — eivätkä ne ole vielä korkeimpia.

Kun katsoo Deiran kaupunginosan vanhoja valokuvia, on vaikea uskoa, että kyse on samasta paikasta. Hökkeleitä, mutaa, kalastajia. Ja vieressä sama Dubai Creek -lahti — nytkin. Vain nykyään sillä kulkee turisteja huviveneillä. Siellä istuu yhä vanhoja miehiä valkoisissa dishdasha-kaavuissaan punotuissa tuoleissa keskustelemassa taatelien hinnasta. Yksi heistä muistaa ajan, jolloin taatelit olivat aikamitta: niin monta taatelia, niin monta päivää autiomaan halki kuljettiin.

Öljy löytyi täältä lähes vahingossa viemäriä kaivettaessa. Ja se antoi sysäyksen. Mutta nykyään öljy tuo emiraatille vain noin kuusi prosenttia tuloista. Loput ovat logistiikkaa, matkailua, kiinteistöjä. Šeikki Rashid bin Saeed Al Maktoum päätti jo 1960- ja 1970-luvuilla muuttaa hiekkaisen sataman globaaliksi solmukohdaksi. Ei kaivaa — käydä kauppaa. Ei louhia — ottaa vastaan. Tästä ei tullut öljykaupunkia. Tästä tuli kauppakaupunki. Sellaisena se toimii tänäkin päivänä.

Muutama asia kannattaa tietää heti ensimmäisenä päivänä. Kahdeksankymmentä prosenttia Dubain asukkaista on muualta tulleita. Yrityksen voi perustaa turistiviisumilla. Useimmilta yritystoimialoilta ei peritä voittoveroa. Kansallispukuisia ihmisiä, etenkään naisia, ei saa kuvata ilman lupaa. Suuteleminen kadulla ei ole romantiikkaa vaan syy soittaa poliisille. Alkoholia saa vain luvanvaraisissa paikoissa. Ironinen some-julkaisu vallanpitäjistä on jo riski. Ja vielä yksi asia: paikalliselta mieheltä ei koskaan kysytä vaimosta tai sisaresta. Ei siksi, että se olisi töykeää — vaan siksi, ettei se yksinkertaisesti kuulu sinulle.

On yksi rituaali, jonka jokainen emiraattilaiseen kotiin tai toimistoon astuva käy läpi. Pieni kuppi katkeraa, kardemummalla maustettua kahvia ja taateleita vierellä. Kieltäytyminen loukkaa. Vastaanottaminen on kuin sanoisi: minä näen sinut, minä olen täällä. Kun ei enää halua lisää, ei sanota mitään — kuppia vain ravistaa kevyesti tyhjänä. Isäntä ymmärtää. Tämä pieni, lähes huomaamaton ele on koko Dubai pienoiskoossa: täällä moni asia sanotaan ilman sanoja.

Ramadan ei ole matkailijalle hankaluus, vaan lahja. Päivisin ravintolat pitävät verhot kiinni. Vettä rannalla saa juoda, muttei näyttävästi paastoavien edessä. Ja illalla on iftar. Valtavia telttoja, ilmaista ruokaa, ja samassa pöydässä istuu kuljettaja Bangladeshista, arkkitehti Saksasta ja paikallinen isoisä, joka muistaa ajan, jolloin iftarilla oli tarjolla vain leipää ja maitoa. Kun ensimmäisen kerran istut sellaiseen pöytään, jää paikoillesi äläkä kiirehdi pois.

Eräs emiraattilainen virkamies sanoi kerran: "Meidän isoisämme nukkuivat hiekkadyyneillä, ja lapsenlapset rakentavat tukikohtia Marsiin." Tämä ei ole vertauskuva — se on virallinen linja. Arabiemiirikunnat suunnittelevat jo Marsin siirtokuntaa ja kehitystä viideksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Kaiken tämän rakentaa kansa, jonka joukossa elää vielä ihmisiä, jotka näkivät ensimmäisen asfaltin ilmestyvän.

Tässä on olennaista tästä kaupungista ja sen ihmisistä. He eivät ole unohtaneet autiomaata. He vain päättivät, ettei autiomaa ole tuomio. Ja kun täkäläinen ihminen katsoo pilvenpiirtäjää, hän ei näe tornia. Hän näkee sen matkan, jonka hänen perheensä kulki yhden sukupolven aikana.

Tällainen jakso syntyy parissa minuutissa: anna aihe, muusta huolehdin minä. мой-гид точка онлайн.