Golgata graniitissa

Golgata graniitissa

Tämä temppeli on ristiriita kiveen valettuna. Pietari rakennettiin Moskovan vastakohdaksi: suorat bulevardit, antiikin pylväät, keisarillisen tyylikäs geometria. Ja yhtäkkiä — keskellä kaikkea tätä — yhdeksänkupolinen venäläinen terem-rakennus, kuin suoraan 1500-luvun puupiirroksesta. Se ei sovi joukkoon. Se väittää vastaan. Eikä se ole sattumaa, vaan tarkoitus.

Katsokaa kupoleita. Keskuskupoli kohoaa kahdeksankymmentäyhteen metriin — saman verran kuin vuosiluvun tuhatkahdeksansataakahdeksankymmentäyksi kaksi viimeistä numeroa. Yksi pienemmistä kupoleista on kuusikymmentäkolme metriä: niin vanha Aleksanteri II oli murhayrityksen päivänä. Arkkitehdit kutoivat tragedian päivämäärän kirjaimellisesti rakennuksen mittasuhteisiin. Luvut eivät tässä ole halpaa numerologiaa — ne ovat hautakirjoitus, jonka lukee koko keholla.

Ensimmäisenä paikalle nousi tilapäinen kappeli, Leonti Benois'n suunnittelema. Se pystytettiin puolentoista kuukauden kuluessa iskusta, joka tapahtui ensimmäisenä maaliskuuta tuhatkahdeksansataakahdeksankymmentäyksi — jotta paikka jäisi muistiin. Ettei katukivetys jäisi vain katukiveykseksi. Jo silloin lasin alle säilöttiin pala katua, jossa oli yhä verijälkiä. Itse katedraalia rakennettiin sen jälkeen kaksikymmentäneljä vuotta, ja rahat kerättiin ympäri maata — lahjoituksina, ei valtion varoista. Noin neljä ja puoli miljoonaa ruplaa. Aikalaiset kutsuivat sitä kansan "sovitusuhriksi" tsaarin kuoleman vuoksi — tsaarin, joka vapautti kaksikymmentä miljoonaa maaorjaa.

Astu sisään — ja tila sulkeutuu ympärillesi kuin luola. Ei maalattu, vaan koottu tuhansista pienistä lasi- ja kivipalasista. Seitsemäntuhattakuusikymmentäviisi neliömetriä mosaiikkia — Venäjän suurin kokonaisuus, yksi Euroopan merkittävimmistä. Lähes joka senttimetri holveista ja seinistä. Sisällä seisoessa tuntuu, ettei valo täällä lankea, vaan elää — väreilee smaltin sirpaleissa, vaihtaa väriä joka askeleella. Maali olisi kauan sitten lohkeillut Pietarin kosteudessa. Mosaiikki on selvinnyt kaikesta.

Keskellä ei ole alttari — tai ei pelkästään alttari. Siellä on pyhäinjäännöskaappi täsmälleen sillä kohdalla, johon haavoittunut tsaari kaatui. Vitriinin alla on se sama Gribojedovin kanavan graniitti, sama katukivi. Ensimmäiset kävijät sanoivat ymmärtäneensä imperiumin historian parhaiten juuri tämän kivenpalan äärellä, ei mosaiikkien edessä. Ymmärrän heitä. Historia mahtuu usein yhteen neliömetriin.

Temppelillä on myös toinen muisto — siitä puhutaan harvemmin. Leningradin piirityksen aikana tänne tuotiin kaupunkilaisten ruumiita. Yhden murhan muistomerkistä tuli tuhansien nimettömien kuolemien paikka. Osalle sotienjälkeisen ajan leningradilaisista tämä silhuetti kanavan yllä ei liittynytkään monarkian historiaan, vaan omaan suruun — siihen, kenet tänne tuotiin talvella neljäkymmentäyksi tai neljäkymmentäkaksi.

Sodan jälkeen temppeli suljettiin. Purkamistakin harkittiin. Sitten siitä tehtiin teatterilavasteiden varasto. Seitsemänkymmentäluvulla alkoi restaurointi, ja katedraalin ympärille nousivat telineet — ja ne seisoivat niin kauan, että kaupungissa syntyi sanonta: kun Veren päälle pystytetyn Vapahtajan telineet puretaan, Neuvostoliitto hajoaa. Telineet purettiin kahdeksankymmentäluvun lopussa. Mitä sen jälkeen tapahtui, tiedätte.

Ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin täällä kahdentenakymmenentenäkolmantena toukokuuta kaksituhattaneljä. Paikalla ei ollut vain uskovia — tulivat myös restauroijat, jotka olivat viettäneet täällä vuosia, ja ne, jotka olivat lapsena nähneet temppelin lautoihin naulattuna. Heille se oli, kuten eräs pappi sanoi, lähes henkilökohtainen paikan ylösnousemus.

Nykyään, kun seisoo Gribojedovin kanavan rannalla ja katsoo kupolien heijastusta samean pietarilaisen veden pinnassa — ne välkkyvät kuin mosaiikki. Kaupunki, joka koko elämänsä ajan käänsi selkänsä tälle rakennukselle, ei lopulta pärjännyt ilman sitä.

Kysykää minulta Aleksanteri II:sta — tiedän, miksi mies, joka vapautti kaksikymmentä miljoonaa maaorjaa, murhattiin juuri silloin, kun hän oli allekirjoittamassa seuraavaa uudistusta. Suomessa hänet muistetaan toisin: Senaatintorilla Helsingissä seisoo yhä hänen patsaansa, "hyvä tsaari". Mutta se on jo oma kierroksensa.

Jos kysymyksiä heräsi lisää kuin niihin vastattiin, niin oli tarkoitus. Vastaukset ja kartta: мой-гид точка онлайн.